Mikään ei tärkeää, paitsi syöminen.

Chicagon kenttä on kiva =) Siellä ei Memphisin tapaan tarvi siirtää matkalaukkuja hihnalta toiselle, siellä on melkein tarpeeksi tulli-ihmisiä eivätkä he kysele niin monimutkaisia asioita, siellä ei tarvi tetsata kenkiä jalasta ja kävellä jälleen yhden läpivalaisun kautta.

Nationalin shuttlebussi vei meidät kentältä läheiselle autokeitaalle, joka muistuttaa huoltoasemaa, vaikkakin piha-alue on valtava. Varaus löytyi ja onnistuimme kerjäämään upgraden ja autoksi ihqun Dodge Chargerin. Vuokraamolta suunnistimme sateessa hotelliin ja tuurilla sekin löytyi, melkein ilman tuskaa. Tämä on trendikäs, viherpiipertäjien hotelli jossa on paljon valokuvattu suihku lasiseinän takana sängyn vieressä ja oma pikkuriikkinen parveke!!! Tupakoijat kiittävät ja laittavat ravitsevaa bambuvoidetta kasvoihin ja syövät aamulla vaahdotettuja luomumunia paahtoleivän päällä. Tulee sellainen olo, että kaikki kyllä näkee kuka ei kuulu joukkoon. Mutta täällä tuskin tulee tuttuja vastaan, eikä meitä muutenkaan kukaan muista silmistä katoamisen jälkeen.

Illalla kävimme pienehkön tutustumiskierroksen ytimessä ja kävimme HRC:ssä syömässä ja sen jälkeen vatsan viereen nukkumaan, olihan kello jo melkein yhdeksän illalla.

Aamulla kiertoajelulle ihastelemaan pilvenpiirtäjiä. Vaikka jokainen "oikea" matkailija hyihyttelee noita kaksikerroksisia turistibusseja, niin me olemme huomanneet niiden olevan hyvä tapa tutustua kaupunkiin. Mikä voisi olla mukavampaa kuin eksyä tutussa kaupungissa? Päivästä oli luvattu ennätyslämmintä, joten sehän tarkoittaa aurinkorasvojen jättämistä purkkiin ja liikkumista ilman hattua (Tämä on nyssitte se extreme-osio). Heittäydyimme bussista pois Navy Pierin rantabulevardilla, kikkailimme siellä pari tuntia ja jälleen takaisin bussin kyytiin ja hotellille hengittämään ilmastoituun huoneeseen.

Sitten oli vuorossa kuningasajatus lähteä käymään Sears-towerin näköalatasanteella, noin 15.000 muutakin oli saanut saman idean ja jonottaessa meni vaatimattomat kolmisen tuntia. Ai että parisuhdetta koetellaan niin monin eri tavoin. Itse näköalatasanne oli kaikkea mitä nimikin lupaa, eli sieltä näki kaikkiin ilmansuuntiin ja - siinäpä se. Onneksi jono alas ei ollut läheskään niin pitkä kuin ylösmennessä, muuten olisin harkinnut loikkaamista alas. Jos koskaan kuulen kenenkään tuttavan olevan menossa sinne, suosittelen rystyset veressä Fast Lane-lipun hankkimista (olisi tänään säästänyt noin 2 tuntia ja 45 minuuttia jonotusaikaa) tai jotain muuta tekemistän päiväksi.

Viheliäisen jonottamisen kuitenkin kuittasi olemattomiin vastaan kävellyt ravintola Gino´s East (Hard Rock Cafen ja Wallgreenin lähistöllä). Aivan uskomattoman isot annokset!!! Tuli mukavan tyttömäinen olo kun en pystynyt syömään kuin pari valkosipulipuikkoa ja yhden pizzanpalasen, Pas nieleskeli itkua pöydän toisella puolella, koska hänelläkin jäi ennätyspaljon kamaa lautaselle eikä hän halua tuntea itseään tyttömäiseksi. Nyt - muutama tunti ruokailun jälkeen - maha ei ole vieläkään laskeutunut ja luulempa, ettei minun ainakaan tarvi syödä seuraavien kahden viikon aikana yhtään murua..

Huomenna (sunnuntaina) aamutuimaan karistamme Chicagon tomut jaloista ja aloitamme oikean matkanteon kohti uusia seikkailuja. Reitti suuntautunee etelään, kohti St Louisia. Tarkoituksena ja haaveena olisi heittää mahdollisimman pitkiä hiukosia näin alkumatkasta, jotta lopussa ei tulisi ainakaan kiire.