keskiviikko 12. elokuuta 2009

Jaksaa jaksaa!!!


Tänään on ollut toimintapäivä. Action alkoi aamutuimaan puolijuosten nautitun aamukahvin jälkeen pikasiirtymällä Pikes Peak-highwaylle ja kuljettajan hymy oli herkässä. Kyseessä on 14110 jalan (4302 metrin) korkeuteen vuoren huipulle vievä, mutkitteleva, vuoroin sora- ja asfalttipäällysteinen, helvetin mutkainen ja kaiteeton tie. Matkustaja makasi mentaalisessa sikiöasennossa ja kiemurteli pelosta lattialla, mutta ylös asti mentiin. Päälle päästyä molemmilla oli hieman vuoristotaudin oireita - parikymmentä vuotta aktiivista tupakointia aiheuttaa höpöjä efektejä - mutta hetken puhaltelun jälkeen maisemat veivät voiton kaikista vaivoista. Vuoren laelta avautuvat näkymät olivat henkeäsalpaavat eikä mitkään sanat riitä kuvailemaan sitä tunnelmaa, mikä oli katsella 360 astetta kalliovuoria, Kansasin tasankoja ja Colorado Springsin kaupunkia.

Vaikka rouva makasi kasvot maata vasten x-asennossa, niin alas tultiin samalla tavalla kuin ylöskin päästiin, eli kaasu pohjaan ja wannabe rallikuski rattiin. Tämän reissun aikaan kertaakaan autossa ei ole ollut niin hiljaista kuin vuorella ajelun ajan. Kuski ei hymyilyltään kyennyt puhumaan ja matkustaja hyperventiloi paniikissa ja yritti niellä vasemman käden nyrkkinsä.

Luulen kuitenkin meidän edelleen olevan hengissä, vaikkakin noin korkealla aurinko nappaa aika nopeasti kiinni pohjoismaiseen broilerinnahkaan, joten ihan ilman vaurioita ei selvitty.

Seuraavaksi veimme punottavat kasvomme katsomaan seitsemää putousta (seven falls). Jälleen kerran TomTom järjesti meille hieman yllätyksiä, koska se opasti meidät väärälle polulle. Tietenkään syynä ei voi olla se, että toinen meistä olisi syöttänyt siihen väärät numerot tai esitteessä oleva osoite oli eri paikassa kuin kartoilla. Minä olen aivan varma, että TomTomin sisällä asuu piru. Hetken aikaa hukassa pyörittyämme vastaan kuitenkin tuli putoukset. Ihmettelin hieman sitä, ettei kukaan ollut vaatimassa pääsymaksua vaikka esitteessä niin uhattiinkin ja että toiminta oli hieman pienimuotoisempaa kuin luvattu. Mutta könysimme kuitenkin muutama sata porrasta jumalattomassa helteessä katsomaan sitä, kun vesi valuu kiveä pitkin. Jälleen hieman tummemman liloina palasimme puuskuttaen autolle vain huomataksemme, ettei kyseessä todellakaan ollut se oikea Seven Falls, vaan jonkun Wahoonax-yrittäjän halpakopio.

Prkele, jos kerran putouksia oltiin lähdetty katsomaan niin niitähän piti nähdä. Navigaattori hanskalokeroon ja vanhanaikaisesti tienvarsikylttejä seuraamaan. Oikeat Seven Fallsin putoukset löytyivätkin sillä keinolla helposti, pääsimme ilolla maksamaan 9 dollarin pääsymaksun ja jälleen kerran katsomaan sitä, kun vesi tulee painovoiman ansiosta ylempää alas. Jostain syystä hetken aikaa saa putouksetkin olla rauhassa meidän puolelta. Vartti myöhemmin auton keula oli jo kohti majapaikkaa.

Vaikka me olemme aika tiukasti kiemurrelleet Colorado Springsia autolla läpi, tähän kaupunkiin ei tunnu tulevan mitään tolkkua. Edelleenkin tämä vaikuttaa yhtä sekavalta kuin ensimmäisessä paniikissa liikenneruuhkassa Kansasin aavikoiden jälkeen.

Edellinen yö oli ahterista. Meidän motellihuoneessa oli ällöttäviä ötököitä, kokolattiamatot haisee kuvottavilta ja miksi ihmeessä noissa paikoissa on aina niin kosteaa eikä kahvinkeitin toimi. Niinpä Pas päätti pelastaa perhesovun ja varasi huoneen yhdeksi yöksi neljän tähden Doubletree-hotellista. Kyllä taas rouvaa hymyilyttää, vaikka hintaa tulee reilut 90 euroa yöltä. Kävimme vielä vastapäätä olevassa viinakaupassa sijoittamassa 9 dollaria sixpäckiin, joten tämän kaiken kiipeilemisen ja aktiviteettipurskausten jälkeen on ihana heittää kengät pois jalasta, ottaa kylmä olut ja painaa punainen poski puhtaaseen tyynynliinaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti