Home sweet home

(Pas)
Maailmaa on taas valloitettu ja vaikka maailmalla on mukava käydä on myös kotiin paluu yksi reissun kohokohtia, mutta mitä jäi käteen.
Auto, jonka otimme Nationalilta Suomen Europcarin kautta,(Iso kiitos Aksu ja Rovaniemen Europcar), tuli yllättävän edulliseksi (800 usd). Ja sopimus sisälsi kaikki mahd. vakuutukset, otimme lisäksi roadside plussan joka korvaa kaikki matkalla autoon tulevat ongelmat 24h + tankillinen polttoainetta. Chicagon toimistolla heltyivät vielä antamaan vanhalle työntekijälle luokkaa suuremman kiesin, eli kun sitten valita sai niin otimme Dodge Chargerin, johon ihastuimme täysillä.

Faktoja
Maileja Dodgen mittariin kertyi 3278 eli 5277km.
Polttoaineeseen kului vähän yli 350 dollaria, keskimäärin polttoaine maksoi 2,69dollaria/gallona, joten aivan sairaan halpaa menovettä kotoiseen verrattuna. Osavaltiota joissa vierailtiin oli 8. Illinois, Missouri, Kansas, Colorado, Arizona, New Mexico, Nevada ja California. Motelliyöt maksoivat keskimäärin 50-60 dollaria, hotelleissa oli enemmän hintahaitaria. Koko retkueen olisi helposti voinut vetää läpi motellimajoituksella, jos olisi yhtään leppoisampi emäntä mukana..
Lämpötila keskimäärin noin 88F eli 31C, parhaimmillaan 110F eli 43.3C

(Kat)
Ei ole ihmisellä mukavampaa kohtaloa kuin saunoa huurteisen kanssa ja kellahtaa tajuttomaksi oman sängyn syliin pieni koira kainalossa.

Kotimatkan lennot menivät ilman suurempia ukkosmyrskyjä, vaikka vielä Los Angelesin kentällä koneen lähtöaikaa siirrettiin tunnilla New Yorkissa riehkanneiden ukkosmyrskyjen takia. Angelesissa taas näkyi tämä jenkkien tyyli hoitaa matkustajat. Ensin jonotetaan sähköiseen check in:iin, sen jälkeen jonotetaan baggage drop-tiskille, sen jälkeen aletaan jonottamaan käsimatkatavaroiden tarkastuspisteeseen, jota hoiti yksi henkilö.. Kyseessähän on yksi maailman vilkkaimmista lentokentistä, joten henkilökunnan määrä tuntui himpun verran alimitoitetulta. Käsimatkatavaroiden pintapuolisen tsekkauksen jälkeen päästiin jonottamaan matkalippujen ja passin tarkastukseen ja vasta sen jälkeen jonotettiin siihen ”oikeaan” turvatarkastukseen, jossa tavarat läpivalaistaan ja kävellään metallinpaljastimen läpi (ilman kenkiä, tottakai..). Portti löytyi helposti, tupakkapaikkaa ei – kakkanokat – nimim. kitkerä kessuttelija

Ilma oli ehtinyt kirkastua ennen kuin laskeuduimme Nykiin – nekin paskiaiset ovat nihilistejä ja terminaali oli savuton – nikotiinipurkkaa huuleen, mies kylmällä silmäyksellä hiljaiseksi ja matka taittui pian kohti Helsinkiä sinivalkoisin siivin. Helsingistä otimme reteesti suoraan lennon Ouluun, jostain syystä tuntui siltä, että vielä kahdeksan tuntia junamatkailua olisi vienyt viimeisenkin järjen hahtuvan. Yksi matkalaukku jätti saapumatta Ouluun, mutta koska olimme yhyttäneet sen Helsingissä, oli liki varmaa että se seuraisi perässä pohjoiseen ennemmin tahi myöhemmin.

Kotona odotti pino laskuja, mummokerhossa parissa viikossa rutkasti elopainoaan lisännyt ei-enää-niin-pieni koira, eläväiset viherkasvit (ihanat naapurit!) ja villiintynyt takapihan nurmikko, joten maailma näyttää pysyneen mallillaan sen hetken, kun olemme olleet tiellä tietämättömillä.

Matkailu avartaa. USA oli loppukuiten suurimmaksi osaksi aika kaunis ja sinne pitää vielä joskus päästä uudelleen. Suunnittelimme jo eläkepäivien b-suunitelmaa, jos emme menekään Firenzeen pitämään b&b-paikkaa, niin lähdemme Kansasiin. Minä istun päivät verannalla juomassa presidentti-kahvia ja kirjoitan haikuja & Pas saa kiertää mönkijällä 8-kuviota pihamaalle. Mutta sitä ennen on muutama muukin paikka vielä koluttava läpi ja heitettävä kait tuo tupakointi pois, kun ei sitä näemmä saa harrastaa enää juuri missään.

Kiitokset naapurin Minnalle hyvästä talonvaltauksesta meidän poissaollessa, toiselle naapurin Minnalle, Riitalle,Anulle, Mikalle ja Sepolle hyvistä vinkeistä ja uskon valamisesta, kyllä me näemmä sitten selvittiin hengissä kaikesta huolimatta. Rovaniemen Europcarin herrasmiehille sopparin hoitamisesta ja äiteelle koiran hieman ylimitoitetusta ruokkimisesta ja hoitamisesta.

Pas-Kat kuittaa ja alkaa suunnittelemaan uutta retkuetta. Jos sitä seuraavaksi käytäis tuolla idän suunnalla..

Valot, kamera, toimintaa!!!

19.8.
Jeejee, aamusta asti täyttä toimintaa. Silmät sikkurassa aamupalan jälkeen vaanimaan shuttlebussia keskustaan ja siitä suorilta turistibussin kyytiin pariksi tunniksi kiertämään tärkeimmät nähtävyydet. Kiinalaisen teatterin edessä olevan Michael Jacksonin tähden kohdalla se sitten tapahtui, kameran akku on tyhjä.. Jäipä Michaelin ja Bruce Willisin ja Marilynin tähdet kuvaamatta, eikä saatu kukkuloilla olevaa Hollywood-merkkiäkään ikuistettua. Sillä hetkellä tuli lainattua mummelin 89-v lempikirosanaa: "voi persepersepaska".


Hetkittäin kaduttaa, ettemme ole missään arabimaassa jossa aviopuolison voisi vaihtaa kameleihin tai vaikka vuohiin. Pas on osoittanut armeijahenkistä tetsauskulttuuria Los Angelesin aikataulun kanssa, eikä meillä käytännössä ole vapaa-aikaa näinä parina viimeisenä lomapäivänä. AAARRRGGGHHH!!!


Turistibussien aikataulut tällä perällä ovat ahterista.. Seuraavaa lenkkiä olisi joutunut odottelemaan kaksi ja puoli tuntia, joten palasimme häntä koipien välissä takaisin hotellille vaihtamaan hieman elastisemmin kulkevaan peliin, eli omaan autoon. Autolla 80 kilsaa lähimpään Outlettiin säästämään vaatteissa ja ostamaan pienelle koiralle tuliaisia. Muutaman tunnin säästämisen jälkeen kamat autoon ja kiivaan & kallellaan kohti keskustaa ja Hollywood-kylttiä ladattu kameran akku hansikaslokerossa ilta-auringon valaistessa kauniisti tietä ympäröiviä kukkuloita. Joku onneton taulapää oli sitten päättänyt juuri tänään järjestää megalomaanisen tapahtuman joka tukki juuri sen meidän tarvitseman rampin moottoritiellä ja aiheutti sen, että jälleen kerran ajelimme äärimmäisen kärtyisinä pitkin ja poikin pimeää Los Angelesia rakot halkeamispisteessä ja yritimme kuikuilla joka talon taakse, josko siellä näkyisi valaistuna ne kuuluisat kirjaimet. Eipä löytynyt pimeässä mitään ei.. Nyt on sitten tavoitteena löytää jostain kälyisestä kioskista postikortti, jossa on kyltti, ja ottaa kuvia edes siitä. Tämä tottakai sillä varauksella, että a) kamera suostuu toimimaan b) jostain riittää luonnonvaloa kuvan ottamiseen c) löydämme edes sen postikortin d) eikä mikään muukaan mene pieleen.

Huomenna aamulla on se Suuri Päivä, jolloin lähdemme käymään Universal Studioilla kiertokäynnillä. Sisäänkirjautumisaika on klo 10.45 ja sen jälkeen viiden tunnin ajan meitä kierrätetään taivastelemassa suuren maailman ihmeitä. Edessä on myös hotellin vaihto lähemmäs lentokenttää, auton luovutus *snif* ja kamojen pakkaaminen kotimatkaa varten.


-
20.8.

Jostain syystä aamujen käydessä vähiin, niistä on tullut kiireisempiä. Tänään pikaisesti ämpätyn aamupalan jälkeen kirjauduimme ulos hotellista, heitimme matkalaukut autoon ja hyppäsimme Universal Studioiden bussiin. Varasimme hotellin kautta päivän vip-vierailun studioille tietämättä yhtään, mitä se käytännössä pitää sisällään.. Olihan se sikakallis, yli 500 dollaria kahdelta kärsältä, mutta kun aamulla ohitimme jumalattoman pitkän jonon jo pelkille lippuluukuille, hankinta alkoi tuntua kannattavalta. Avulias hölökunta ohjasi meidät omaan tilaan nauttimaan virvokkeita *sopii rouvan tyyliin* ja hetken odottelun jälkeen lähdimme tutustumaan studion puuhamaahan.
Ensimmäisenä asialistalla oli opetusohjelmat erikoistehosteista ja trikkikuvista, meidät kuljetettiin hyvin aidon oloisen tulipalon läpi ja opetettiin jenkkityylin viihdyttävästi trikkikuvausten tekemistä. Sen jälkeen vuorossa oli huvipuisto, jossa jälleen kerran kieltä osaamattomat tollot suomalaiset hankkiutuivat hankaluuksiin istumalla etupenkkiin silloin kun pitäisi olla poissa paikalta.. Niinpä nyt on sitten vedetty vuoristoradat vedellä ja ilman ja huudettu kurkut käheiksi (minä huusin pelosta ja Pas yritti huutaa minulle, että ole edes hetki huutamatta). Viimeinen vekotin ennen lounasta oli tajunnan räjäyttävä Simpsons-ajelu, enpä muista milloin olisin nauranut niin paljon http://www.youtube.com/watch?v=zfbISdahfzI Ai että oli lystiä! Ruokailun jälkeen tuli studio-osuus, jossa käytiin läpi elokuvan tekemisen eri vaiheita, jälleen kerran jenkkityylin keveästi. Lavasteteisiin tutustuminen oli mainio ;) Kävimme Bates-motellissa, pudonneen lentokoneen raadolla, Tokion katuradoilla, maanjäristyksessä, tappajahain rannalla ja jopa silta romahti bussimme alta. muutenkin pieneen tilaan oli rakennettu koko maailma ja vähän ylikin.


Lopuksi vielä kävimme katsomassa kummitustalon, jossa pirun nilkit (mm. mummo-Bates) yrittivät joka nurkalla säikäyttää pissit pöksyyn. Vip-tapahtuman lopuksi oli vielä loistava Waterworld, jonka jälkeen oli aika hyvästellä mainio oppaamme Xavier. Omatoimeilimme 3d terminaattorin kautta pakollisille krääsäostoksille.


Sitten tuli jo korkea aika hakea auto ja hakeutua seuraavaan hotelliin lähemmäksi lentokenttää. Löysimme hotellin ilman probleemoita ja kävimme haikeina palauttamassa auton Nationalille. Olipa mälsä luopua gummitassuista, vaikka se olikin punainen.. Nyt odottelemme illan laskeutumista ja aamun nousemista. Huomiseksi New Yorkiin on luvattu ukkosmyrskyjä ja merellä pyörii jo hurrikaani, joten tiedossa taitaa olla jälleen unohtumaton kyyti.

Go west

Kaksi päivää Las Vegasin hulinaa on takana. Bullsheadin jälkeen Las Vegas oli isompi, värikkäämpi, meluisampi ja muovisempi. Hotellikompleksit olivat toinen toistaan hienompia, loistavampia ja viihdyttävämpiä. Asuminen, juominen ja syöminen olivat edullista, autolla pääsi kaikkialle, parkkipaikat olivat ilmaisia mutta kaikella on hintansa. Tässä kylässä rahoistaan olisi päässyt hyvin helposti eroon.

Sunnuntaina pääsimme kirjautumaan hotelliin jo paljon ennen "virallista" aikaa. Heitimme kamat huoneeseen ja lähdimme hukkautumaan autolla kaupungin vilinään. Rouvan kaadettua makaronisalaatin syliinsä, oli aivan pakko(?) käydä ostamassa vähän uusia vaatteita Macy´silta.. Pari sataa dollaria köyhempinä palasimme hotelliin vaihtamaan vapaalle. Ilta kului hotelleita läpi kävellessä, parin litran drinkkiä siemaillessa ja sinne tänne muutamia dollareita pelatessa.

Maanantaina sian puuppaamisen aikaan ryntäsimme kylän laidalla olevaan Premium Outlettiin säästämään vaatteissa. Kaksi shop-a-holic-syndroomaista säästi oikein urakalla tuntikausia.. Visan vinguttua tarpeeksi kiersimme autolla pääkadusta hieman etäämmällä olevia hotelleita. Nousimme Stratosphere-hotellin näköalatorniin taivastelemaan korkealle rakennettuja huvipuistovemputtimia - tai toinen meistä ihasteli niitä ja toinen seisoi tiiviisti sisäkurvissa, tuijotti seinää ja pelkäsi maanjäristystä ja nopeaa & tuskallista kuolemaa.. Venetsia-hotellin katto ja kanaalit olivat hienoja, Pariisissa oli torni, Miracle Milella oli kauppoja (paitsi ei muuten levykauppaa, josta rouva voisi shoppailla country-levyjä), ja Hard Rock-hotellista löytyi herralle pipo. Henkilökunnalle on ostettu tuliaisia, ja lisää pitäisi vielä etsiä, muuten ne kivittää meidät työpaikan takaovelle maanantai-iltana. Eilen illalla keskityimme hyvinkin tiukkaan hengailuun, pelailuun ja parin litran drinkkeihin.

Las Vegas jakoi seurueemme mielipiteet aika tasan kahtia. Pampulalla oli hauskaa, jehnaa ja mukavaa ja minä en pitänyt siitä oikeastaan yhtään. Perhelomakohteeksi tuosta kaupungista ei oikeastaan ole, vaan siellä täytyisi olla kevytkenkäisellä kaveriporukalla, tuhannen humalassa ja tukko seteleitä molemmissa käsissä niin viihtyminen olisi takuuvarmaa.

Tänään pakkasimme jo nyt alimitoitetut matkalaukut autoon ja suuntasimme kohti Los Angelesia. Bakerin pikkukylän kohdalta käänsimme kohti Death Valleyn tietä ja ajelimme sitä muutaman kymmenen kilometriä vain huomataksemme, ettei maisema muutu miksikään. Kuivaa heinikkoa ja aakeeta laakeeta ja horisontissa vuoret. Keula takaisin kohti Interstatea. Kuljettajan mukaan ajamisesta on tullut huomattavasti helpompaa tämän parin viikon aikana, eikä Los Angeles jännitä enää niin megalomaanisesti kuin Chicagon ruuhkissa. Eniten harmittaa se, ettei tätä autoa kuulemma saa ottaa mukaan kotiin.. Navigaattorin kanssakaan ei ole enää ollut niin isoja taisteluita kun älysimme laittaa kartan näkymään 3D-versiona, helpottaa muuten kummasti sillä hetkellä kun yhdensuuntaisia kaistoja yli viisi kappaletta ja oikea exit-kaista hakusalla.

Loma alkaa kääntymään loppumista kohti, ja se jo osaltaan tuo vähän haikeutta tähän kaikkeen. Tiedossa on se, että välttämättä emme enää koskaan ajele näitä teitä tai näe teiden varsilla olevia pikkukaupunkeja ja levähdysalueita. Muutenkin kotiinpaluu on tullut jo puheisiin mukaan, vaikka onhan tässä vielä päivätolkulla aikaa hengailla Angelesissa ja toimintaakin on suunniteltu enemmän kuin rouvan jalat kestää..

Anglesin hotellina on Hilton Hollywood Blv:lla. Kävimme illan ratoksi parin tunnin ajelulla katselemassa ne kuuluisimmat jutut, eli Rodeo Driven (autoja, tuhansia autoja), Santa Monican rannan (hemmetisti hiekkaa, pimeää ja rouva oli varma että meidät puukotetaan, raiskataan ja sen päälle vielä murhataan jos poistumme autosta... poistuimme rannalle..ei tapettu..) ja Hollywood&Sunset Blv:n (lisää autoja, miljardeja autoja jotka kaikki ajoivat kaasu pohjassa). Koska aurinko on jo laskeutunut, kaupunki ei oikein näyttänyt niitä parhaita puoliaan.. Ainakaan näissä olosuhteissa, kun molemmat tuijottaa vasemmalla silmällä navigaattoria ja oikealla joka puolella kikkailevia autoja. Mutta josko huomenna tähänkin kaaokseen tulisi jonkinlainen selkeys, yritämme päästä joko Universal Studioille kierrokselle tahi hyppäämme jälleen kerran turistibussin kyytiin ja haemme vähän tuntumaa kaupunkiin jonkun toisen ohjatessa autoa.

Kentässä on reikä

Aamu alkaa aasta, eli kunnon aamiainen pitkästä aikaa ja vain 10$ nuppi.
Aamiaisen jälkeen kohti suurta ja kuuluisaa kanionia. Portilla kertoivat että on joku ihme päivä ja ei maksa mittään ja sehän sopii. Auto parkkiin ja kanjonin reunalle kameran kanssa tuijottelemaa tuota ihmeellistä pikku kuoppaa, josta jatkoimme ostelemaan krääsää stetsoneista alkaen. Sitten ajelimme toiselle reunalle ruokaa etsimään.
Sämpylät syötyämme Pas läksi vielä tutustumaan kanjoniin, minä jäin autoon nauttimaan helteen mukanaan tuomasta jumalattomasta päänsärystä. Ilmojen haltija on tällekin päivälle järjestänyt pilvettömän taivaan ja vilvoittavat tuulet käyvät vuoren toisella puolella. Crand Canyonin hahmottaminen oikeaksi, olemassa olevaksi paikaksi, on aika haasteellista. Vaikka seisoo jyrkänteen reunalla ja kaikki se kauneus on silmien edessä. Jostain syystä pikkuriikkiset aivot eivät suostu ymmärtämään tämän paikan suuruutta ja vaikuttavuutta. Mutta sama ongelma oli aikanaan Pietarin kirkon katolle kiivetessä, paikan kauneuden ymmärsi vasta piitkään sulattelun jälkeen.
Tämän yön vietämme Las Vegasin halpakopiossa, Bullheadin kaupungissa kasinohotellissa. Positiiviset asiat tässä kaupungissa ovat ne, että tämä on hemmetin halpa ja käsittämättömän kuuma. Tähän kylään tullessa tie laskeutui 8 mailin ajan ja tien varressa oli sitä myöten laitettu exit-paikkoja jarruttomille rekoille.. Olisihan se aika kalsakka tunne, jos monen tonnin värkistä katoaa jarrut ja voipi lukea tien varresta, että enää kaksi mailia alamäkeä ja jo sitten pääsee vetämään sivuun pehmeälle soralle ja lopuksi soratoppariin.

Huomenna varmaan lähdetään aika aamusta liikenteeseen. Täytyy matkalla käydä tsekkaamassa Hooverin pato ja sen jälkeen Vegas odottaa. Harjoiteltiin tänään jo vähän tuota pelaamista, molemmat sijoitti 11 dollaria yksikätisiin roistoihin, eikä me - ainakaan vielä - kylvetä rahoissa hotellihuoneessa.. Mutta Vegas odottaa, ja meidän tuliaisbudjetti on suoraan verrannollinen voittojen määrään, joten alkakaahan toivoa hyvää ja kaunista

On the road again

Aamun valjettua lähdimme Albublaablaasta, haimme lähtiessä t-paitoja old townista ja aamupalavärkit Whole Foodsista (juustokakkua, hedelmärasioita, kaffetta - parasta koko reissulla - ja kolmioleivät). Kasvoissa tuppaa vihertämään kun katselee näitä paikallisia ruokakauppoja, täällä on vara pitää ihmisiä sen verran töissä, että hyllyt ovat kuosissa ja tavarat kauniisti esillä. Voi meitä poloisia pikkupartikkeleita, ainoa joka suomessa tekee töitä minimipalkalla on yleensä yrittäjä itse..
Mutta matka taittuu, Rio grande on ylitetty, New Mexicon vehreät ja kumpuilevat maastot on vaihtuneet Arizonan ruohoaavikoihin ja tasalakisiin kukkuloihin. Ensi yön majapaikka on Flagstaffissa ja sieltä pitäisi olla kohtalaisen helppo rynnätä kanjonille. USA today-lehden mukaan Obama tulee kans pyörähtämään kanjonilla, mutta vasta sunnuntaina, joten siellä saattaa olla himpun verran tiukalla turvatoimet. Katsellaan, miten käy.

Tällä hetkellä auton mittariin on tullut reilut 2000 mailia, eli puolimatka on jo ylitetty ja jäljellä on noin tuhat ajomailia ja viikko aikaa, joten enää ei pahemmin tarvitse kiirehtiä mihinkään.
Päivä kului route 66:n rippeitä ajellessa ja metsästäessä, mutta perille flagstaffiinkin päästiin ja hiltonkin löydettiin, eli kamat kämppään ja eiku "on the road again" ensin pöläytimme itsemme aika makealle asfalttipätkälle paikalliseen laskettelukeskukseen, jossa sitten kanttasimme dodgea mutkissa renkaat savuten ja ulisten kuin elokuvissa konsanaan :)
Illan lopuksi jo perinteeksi muodostunut ajelu kylillä tutustuen lähiseutuun ja keskustaan, päätyen lopuksi tuskallisenkin etsinnän jälkeen syömään jonnekkin. tänään se oli.... pizza hut.

"On se hurja"

Siirtymäpäivä Colorado-New Mexico

Aamutuimaan heitimme hyvästit Colorado Springsille ja suuntasimme dodgen nokan kohti etelää, sen kummemmin aikataulua tai seuraavaa kohdetta miettimättä. Eilinen urheilu korkealla sai aikaan sen, että tänään on ollut vallan puhditon päivä. Reitille oli luvattu ukkoskuuroja, mutta sään haltija oli suotuisampi ja käytännössä ajoimme koko päivän muutaman hetken ukkosen edellä. Salamoita saimme kyllä ihailla ja loppumatkasta osuimme muutamaan sadekuuroonkin, mutta normipäivän mukaisesti: melkein koko päivä retkuiltiin auringonpaisteessa.

Ensimmäinen stoppi oli New Mexicon Las Vegas, (ei siis se Vegas) jossa pyrähdimme pikaisesti tankilla ja mäkkärilounaalle, samalla pipastiin Wallgreensilla katsastamassa pikkukylien ruokakauppakulttuuria ja täydentämässä vesivarastoja.

Eksyimme Santa Fe:n pääkadulle ihastelemaan kauniisti rakennettua pikkukaupunkia ja pikkuputiikkeja. Ja koska olemme automatkalla, se tarkoittaa että ihastelimme niitä auton ikkunasta ohi ajaessa.

Illan alkaessa hämärtää olimme päässeet Albuquerqueen parin isomman moottoritien risteykseen, joten päätimme pystyttää leirin tänne. Koska rouvan visassa on vielä varaa, otimme huoneen Rio Grande blw:n Best Western-hotellista (todellinen syy oli se, ettei Albublaablaan kohdalla ole samanlaisia ilmoitustauluja kuin muualla moottoriteiden rampeilla, jossa kerrotaan mitä majapaikkoja seuraavan exitin kohdalla on.. Niinpä sokkona jostain exitistä pois moottoritieltä ja niskat pyörimään minkä tahansa majapaikan suuntaan.)

Meillä kävi aika munkki tämän hotellin kanssa. Tämä on siisti, kivan näköinen, ei haise ummehtuneelle ja on noin kilometrin päässä Rio Grandesta ja alkuperäisestä route66:sesta.. Joten ehtoon ratoksi kävimme ajelemassa kyseistä nostalgiareittiä Albublaablaan lähiöiden läpi, eikä ympäristö ollut läheskään niin houkuttelevaa kuin hotellialue: otsanahkaa myöten tatuoituja meksikaaneja avolava-autoillaan, aikuisten videopaikkoja (lemmikit ei ole sallittuja) ja deekuja joka kadun kulmauksessa.. Mutta nythän me ollaan oikeutettuja ostamaan route-kamaa vaikka ja kuinka paljon ja kehuskelemaan saavutuksillamme pikkupienissä.

Hotellille palaaminen oli taas himpun verran haastavaa, edessä oli maailmankaikkeudenikinäsuurinjamonimutkaisin eritasoliittymäkompleksi. Ainakin kuudessa tasossa kulki vähintään 18 kaistaa eri suuntiin, voi sitä nostalgian hetkeä kun ensimmäisen kerran ajoi Rovaniemellä.. Yksi kaistanvaihto meni pieleen ja jälleen kerran otettiin "lähiö tutuksi"-ajelu. Loput illasta tulemme pysymään tiukasti aidatulla hotellialueella, emmekä hankkiudu hankaluuksiin. Huomenna valumme kohti Grand Canyonia, tässä on vain se haastavuus, että viikonloppu painaa päälle ja majapaikkojen hinnat pompsahtavat aika rajusti ylöspäin. Toivottavasti me emme kuitenkaan joudu yöpymään autossa - vaikka ruova on valmis myymään sielunsa tuosta kiesistä ja kuvaa sitä enemmän kuin mitään maamerkkiä..

Jaksaa jaksaa!!!

Tänään on ollut toimintapäivä. Action alkoi aamutuimaan puolijuosten nautitun aamukahvin jälkeen pikasiirtymällä Pikes Peak-highwaylle ja kuljettajan hymy oli herkässä. Kyseessä on 14110 jalan (4302 metrin) korkeuteen vuoren huipulle vievä, mutkitteleva, vuoroin sora- ja asfalttipäällysteinen, helvetin mutkainen ja kaiteeton tie. Matkustaja makasi mentaalisessa sikiöasennossa ja kiemurteli pelosta lattialla, mutta ylös asti mentiin. Päälle päästyä molemmilla oli hieman vuoristotaudin oireita - parikymmentä vuotta aktiivista tupakointia aiheuttaa höpöjä efektejä - mutta hetken puhaltelun jälkeen maisemat veivät voiton kaikista vaivoista. Vuoren laelta avautuvat näkymät olivat henkeäsalpaavat eikä mitkään sanat riitä kuvailemaan sitä tunnelmaa, mikä oli katsella 360 astetta kalliovuoria, Kansasin tasankoja ja Colorado Springsin kaupunkia.

Vaikka rouva makasi kasvot maata vasten x-asennossa, niin alas tultiin samalla tavalla kuin ylöskin päästiin, eli kaasu pohjaan ja wannabe rallikuski rattiin. Tämän reissun aikaan kertaakaan autossa ei ole ollut niin hiljaista kuin vuorella ajelun ajan. Kuski ei hymyilyltään kyennyt puhumaan ja matkustaja hyperventiloi paniikissa ja yritti niellä vasemman käden nyrkkinsä.

Luulen kuitenkin meidän edelleen olevan hengissä, vaikkakin noin korkealla aurinko nappaa aika nopeasti kiinni pohjoismaiseen broilerinnahkaan, joten ihan ilman vaurioita ei selvitty.

Seuraavaksi veimme punottavat kasvomme katsomaan seitsemää putousta (seven falls). Jälleen kerran TomTom järjesti meille hieman yllätyksiä, koska se opasti meidät väärälle polulle. Tietenkään syynä ei voi olla se, että toinen meistä olisi syöttänyt siihen väärät numerot tai esitteessä oleva osoite oli eri paikassa kuin kartoilla. Minä olen aivan varma, että TomTomin sisällä asuu piru. Hetken aikaa hukassa pyörittyämme vastaan kuitenkin tuli putoukset. Ihmettelin hieman sitä, ettei kukaan ollut vaatimassa pääsymaksua vaikka esitteessä niin uhattiinkin ja että toiminta oli hieman pienimuotoisempaa kuin luvattu. Mutta könysimme kuitenkin muutama sata porrasta jumalattomassa helteessä katsomaan sitä, kun vesi valuu kiveä pitkin. Jälleen hieman tummemman liloina palasimme puuskuttaen autolle vain huomataksemme, ettei kyseessä todellakaan ollut se oikea Seven Falls, vaan jonkun Wahoonax-yrittäjän halpakopio.

Prkele, jos kerran putouksia oltiin lähdetty katsomaan niin niitähän piti nähdä. Navigaattori hanskalokeroon ja vanhanaikaisesti tienvarsikylttejä seuraamaan. Oikeat Seven Fallsin putoukset löytyivätkin sillä keinolla helposti, pääsimme ilolla maksamaan 9 dollarin pääsymaksun ja jälleen kerran katsomaan sitä, kun vesi tulee painovoiman ansiosta ylempää alas. Jostain syystä hetken aikaa saa putouksetkin olla rauhassa meidän puolelta. Vartti myöhemmin auton keula oli jo kohti majapaikkaa.

Vaikka me olemme aika tiukasti kiemurrelleet Colorado Springsia autolla läpi, tähän kaupunkiin ei tunnu tulevan mitään tolkkua. Edelleenkin tämä vaikuttaa yhtä sekavalta kuin ensimmäisessä paniikissa liikenneruuhkassa Kansasin aavikoiden jälkeen.

Edellinen yö oli ahterista. Meidän motellihuoneessa oli ällöttäviä ötököitä, kokolattiamatot haisee kuvottavilta ja miksi ihmeessä noissa paikoissa on aina niin kosteaa eikä kahvinkeitin toimi. Niinpä Pas päätti pelastaa perhesovun ja varasi huoneen yhdeksi yöksi neljän tähden Doubletree-hotellista. Kyllä taas rouvaa hymyilyttää, vaikka hintaa tulee reilut 90 euroa yöltä. Kävimme vielä vastapäätä olevassa viinakaupassa sijoittamassa 9 dollaria sixpäckiin, joten tämän kaiken kiipeilemisen ja aktiviteettipurskausten jälkeen on ihana heittää kengät pois jalasta, ottaa kylmä olut ja painaa punainen poski puhtaaseen tyynynliinaan.

Hyppysellinen romantiikkaa

Maailmankaikkeuden historian kolmas hääpäivä valkeni Topekan motellissa Interstaten vieressä. Eipä tiennyt tyttö mihin kaikkeen lupautui, kun sanoi sen kuuluisan "tahdon". ;) Nyt ajellaan kohti vuoristoa Walmartista ostettu kuohuviinipullo takakontissa ja neuvotellaan siitä, otetaanko seuraavaksi kahdeksi yöksi Ihan Oikea Hotelli jossa on Ihan Oikea Aamupala vai jatketaanko yöpymisiä näissä tienvarsimotelleissa, joissa mukana olevat Pirkka-nenäliinatkin ovat isompia kuin kylpypyyhkeet.

Niin iso on Kansasin taivas. Silmänkantamattomiin peltoja, elokuvista tuttuja tuulimyllyjä, isoja karjalaumoja ja heinää. Heitimme Topekalle hyvästit jo ennen aamuyhdeksää ja suuntasimme kohti länttä. Tälle päivälle olemme varanneet pisimmän yhden päivän ajomatkan, eli tarkoituksena on saavuttaa Colorado Springs illansuussa. Kilometrejä pitäisi kertyä noin 800, josta jo noin 600 kilometriä on takana päin. Ylitimme juuri Coloradon osavaltion rajan, vähän sitä ennen meni ensimmäinen kolmesta ylitettävästä aikavyöhykkeestä. Coloradon puolella taivaanrannassa alkoi näkymään hieman pilvenhattaroita, muuten koko päivä on päästelty kirkkaassa auringonpaisteessa ja lämpömittari on noussut aamun 74 asteesta 88 asteeseen ja kello on vasta kaksi iltapäivällä, joten onneksi autossa on ilmastointi.

Poikkesimme matkan varrella muutamaksi tunniksi pois interstatelta ja huristelimme pienempää highwayta, sen tuloksena rouva pääsi auton rattiin ja keula on keltaisenaan heinäsirkanraatoja - yök. Mutta olihan maisemat kohdallaan! Melkein 60 km pitkä tie jolla ei juurikaan ollut vastaantulijoita ja koko matkaan mahtui kaksi mutkaa ;) Niitä ehtikin alkaa jännittämään jo muutamaa kilometriä ennen.

Tuulilasi pitäisi pysähtyä pesemään jonnekin, eikä koko auton peseminenkään tekisi yhtään pahaa. Vaikka täällä ei olekaan samaan tahtiin hyttysiä kuin kotopohjoisessa, jotain kuivaa ja kovaa napsahtelee tuulilasiin tasaisin väliajoin. Teiden varsilla näkyy aika paljon auton alle jääneitä pesukarhuja ja muita karvaöttiäisiä, olisi todella kurjaa törmätä johonkin yhtä isoon kuin oma pieni koera kotona.. Mutta toistaiseksi olemme kuitenkin onneksi välttyneet siltä kohtalolta.

Aamutuimaan lähdettäessä tuli huomattua se, että taitaa kuitenkin olla ihan hyvä ratkaisu ajaa idästä länteen -suuntaisesti mannerta läpi, koska aamuaurinko on matalalla ja se paistaa suoraan idästä. Toiseen suuntaan kulkiessa muutama ensimmäinen tunti voisi olla aika haastavaa. Toki aikaero Suomeen palatessa on rankempi kuin itärannikolta kotiutuessa, mutta yrittäjäthän on tottuneet vähiin uniin, eikä kukaan muutenkaan osaa kiinnittää huomiota meidän mustiin silmänalusiin. Vaikka normaalisti työskentelemme yhdessä ja menemme yhtä matkaa kotiin puhumaan työasioista, täällä on arki työntynyt aika taka-alalle. Tämä on niin kaukana siitä normaalista elämästä, ettei työjuttuja tule todellakaan puitua 24/7, ja se jos mikä on tehnyt hyvää! Toki kaupoissa käydessä sitä katsoo esillepanoa ja muita juttuja ammattilaisen silmin, mutta muuten täällä on taas muistunut mieleen se aika, kun kumpikin oli vielä "normaaleja" ihmisiä ja meillä oli muitakin jutunaiheita kuin työ. Parisuhdematkailua parhaimmillaan.

Näiden aakeiden laakeiden jälkeen Limingan suorat tuntuvat naurettavan pieniltä ja poloisilta. Ja automaateista saa kirsikkacokista, jiihaa, se on suurinta herkkua ikinä!

Katsotaan, jahka päästään Colorado Springsiin, että jäämmekö sinne yhdeksi vai kokonaista kahdeksi yöksi. Mielenkiintoisia juttuja siellä ainakin olisi esitteen mukaan tarjolla mm. autolla yli neljään kilometrin korkeuteen vuoren huipulle vievä tie ja seitsemän vesiputouksen vaellusreitti - siis jotain sitä, mihin Kittilässä asuessa ehti tottua ;)
-
Colorado Springs löytyi navigaattorista huolimatta. Tämän reissun jälkeen tuo vekotin saa olla hyvin pitkän aikaa hyvin rauhassa.. Kävimme seikkailemassa Manitou Springsissa ennen kuin palasimme tuttuun ja turvalliseen tienvarsimotelliin. Täksi yöksi katon pään päälle tarjosi Days Inn-ketju. Sama kokolattiamatto näissä kaikissa näyttää olevan ja yhtä ummehtuneet kylppärit.
Huomisen suunnitelmia on hiottu. Vastaanoton heebo antoi vinkin, että ulkoilma-aktiviteetit kannattaa sijoittaa aamupäivään, koska iltapäivisin sateiden riski on aina suurempi. Niinpä aamulla hyppäämme autoon ja lähdemme kohti Pikes Peak-reittiä. Se on ollut yksi tämän reissun suurista tavoitteista.

Onhan tämä hieman hankalaa toimia vieraalla kielellä, vaikka englantia onkin tullut opiskeltua kohtalaisesti. Pieni esimerkki siitä: kerroin vastaanoton miehelle, että "me teimme muroja kun näimme vuoret ensimmäisen kerran" kun tarkoitus oli kertoa meidän hurranneen.. Niinpä niin.

"Sillä Blaine on piina"

Tänään vuorossa oli siirtymä St Louis-Topeka

Jälleen kerran liikenteeseen lähdettiin aamun sarastaessa. Päivän ohjelmana oli ajamista, ajelemista ja hieman kaahailua. Jännä juttu täällä on kotopuolessa kirotut karavaanarit ja raskas liikenne. On aika haljua painaa interstatella mittarin paukutellessa 110km/h ja rekka vetää edelle. Saati karavaanarit, ne eivät todellakaan ole täällä teiden tukkoina, vaan liikenteen kanssa samaa vauhtia veivaavia, himpun verran painavampia yhdistelmiä. Herkuteltiin tänään ajatuksella, mitähän Nallikarin leirintäalueen hoitajat sanoisivat jos yhden tällaisen yhdistelmän täräyttäisi parkkiin? Siinä saattaisi karavaanaripoppoo hieraista hetken silmiään kun alkaisi paineilmalla poksauttelemaan erkkereitä esiin. Onneksi tätä reissua varten ehdittiin myydä oma asuntovaunu, eipähän tule kiusausta aivan heti ostaa uutta.. Ehkä.

Ostohysteriaa taltutettiin Walmartilla. Vaikka ajatuksena oli vain käydä katsastamassa Amerikan kilpailijan tarjontaa, poistuimme sieltä reilut 60 dollaria köyhempinä ja aivan hillittömästi säästäneinä ;)

Matkustajan puolelta aamusta asti kuulunut tasainen naputus sai aikaan sen, että pysähdyimme illalla Topekaan. Kat on valantehnyt Stephen King-fani ja Topekan kaupunki kuuluu olennaisena osana Kingin Musta Torni-sarjaan, joten eihän sitä kerran elämässä tilaisuutta käydä katsomassa Blaine Yksiraiteista millään saattanut ohittaa. Kaupunki oli unelias, hiljainen ja rauhallinen. Kävimme pikavisiitin paikallisessa Wallgreenissä ja jälleen kerran otimme yhteen tuon prkeleen TomTomin kanssa. Jossain toisessa blogissa kerrotaan navigaattorin lentäneen ulos ikkunasta - enkä enää tämän päiväisen jälkeen ihmettele sitä vaihtoehtoa yhtään.

Oikeastaan tämä päivä on kulunut ajelemiseen. Noin tunti ennen Topekaa hyppäsimme pois Interstatelta ja ajelimme vähän rauhallisempaa Highwayta. Maaseutumaisemat olivat kauniita ja tie sopivan mutkaista. Tosin källi tunne tulee vasta sitten kun katselee kasvustoja vähän lähemmin, eihän kutosen biologialla tunne juurikaan täällä kasvavia lajeja.
Ja edessä on jälleen yön yli latautuminen ja huomenna ryntäämme kohti uusia seikkailuja ja lähemmäksi Colorado Springsiä. Huomenna on myös kautta aikojen kolmas hääpäivämme, joten tarttee varmaan keksiä jotain spesiaalia.

Melkein satanen lasissa

Tämä kuumuus on karua. Auton mittari naputtelee 99 astetta F:ää, eli lähemmän 40 astetta Celsiusta.. Onneksi motellissa on huoneessa toimiva ilmastointilaite nurkassa napottamassa.
Olemme super8-motellissa Pridgetonin kylässä. Poistuimme tieltä 270 rampissa 20B ja tämä motelli napsahti sopivasti tien oikealle puolelle. Yhdestä yöstä maksamme 49,99 yö plus verot, eli kokonaisuudessaan lystille jäi hintaa vähän yli 50 taalaa laaki. Huone on hintansa arvoinen silloin kun ilmastointi toimii, eikä lattialla vilistele pikkuriikkisiä elukoita - ainakaan valojen ollessa päällä.

Aamulla rynnättiin ulos Chicagosta, TomTom selosti koko matkan asiantuntevasti, mutta me kuuntelimme vain puolella korvalla ja sen myötä tutustuimme myös hieman syrjäisempiin kolkkiin. Mittayksiköiden kanssakin yritimme hieman pelleillä, mutta kun Matti - Suomi kertoo kääntymisen olevan 800 jaardin päästä, niin onko se paljon vai vähän? Metrijärjestelmä koko maailmaan ry odottaa jäseniä, minulle voi ilmoittautua. Poikkesimme 100 kilsaa Chicagosta olevassa Outletissä kauhistelemassa sitä, että Bossin farkut maksavat neljäsosan Suomen hinnoista (pas ei raskinut ostaa) ja RayBanit ovat samoissa hinnoissa (Ne Pas raski ostaa..) Nyt sitten säästetään ja syödään mäkkärillä loppureissu. Pääsimme myös kokeilemaan ensimmäistä tankkaamista tällä mantereella, ja hyvinhän tuo meni. Luottokortti koneeseen, bensapistooli käteen, pistoolitelineen alla oleva sokka ylös ja tavaraa tankkiin. Tankkaamisen loputtua kone kysyy, haluatko kuitin ja tulostaa sen. Mikäli kuittia ei heru yrittämisestä huolimatta, sen voi käydä hakemassa huoltoaseman rahastajalta. Simppeliä ja helppoa.

Lämpö on noussut koko päivän ajan. Auton oven avatessa tulee hillitön halu heittäytyä takaisin sisään ja vääntää ilmastointi täysille. Ottaen huomioon, että olemme vielä kohtalaisen pohjoisessa osassa maata, mitähän etelässä on luvassa?

Illan ratoksi kävimme ilta-ajelulla St Louisissa katsomassa kaupungin tunnusmerkkiä, Eero Saarisen suunnittelemaa kaarta. Vaikka eilen Chicagossa tuli käveltyä noin 400 metrin korkeudessa, niin tuo puolet matalampi kaari oli kuitenkin hyvin vaikuttavan näköinen ilta-auringon loisteessa.

Kotimatkalla ärsyttävä pikkunälkä istahti takapenkille ja otimme navigaattorin kanssa hieman yhteen siitä, mihin päin suunnistamme syömään. Suomen Matti kun on hieman rajoittunut noissa neuvoissaan silloin, kun kaistoja on yli kolme kappaletta samaan suuntaan. Mutta pienen ghettoseikkailun jälkeen olimme taas kupu ravittuna ja ilman luodinreikiä takaisin motellin pihalla.

Huomenna jatkamme kohti länttä, tavoitteena olisi päästä Kansas Cityn lähistölle hengailemaan seuraavaksi yöksi. Nyt saa kuitenkin isompien kaupunkien keskustat olla hetken aikaa rauhassa meidän puolesta ja siirrymme köröttelemään hieman rauhallisemmille teille ja pienempiin taajamiin.

Mikään ei tärkeää, paitsi syöminen.

Chicagon kenttä on kiva =) Siellä ei Memphisin tapaan tarvi siirtää matkalaukkuja hihnalta toiselle, siellä on melkein tarpeeksi tulli-ihmisiä eivätkä he kysele niin monimutkaisia asioita, siellä ei tarvi tetsata kenkiä jalasta ja kävellä jälleen yhden läpivalaisun kautta.

Nationalin shuttlebussi vei meidät kentältä läheiselle autokeitaalle, joka muistuttaa huoltoasemaa, vaikkakin piha-alue on valtava. Varaus löytyi ja onnistuimme kerjäämään upgraden ja autoksi ihqun Dodge Chargerin. Vuokraamolta suunnistimme sateessa hotelliin ja tuurilla sekin löytyi, melkein ilman tuskaa. Tämä on trendikäs, viherpiipertäjien hotelli jossa on paljon valokuvattu suihku lasiseinän takana sängyn vieressä ja oma pikkuriikkinen parveke!!! Tupakoijat kiittävät ja laittavat ravitsevaa bambuvoidetta kasvoihin ja syövät aamulla vaahdotettuja luomumunia paahtoleivän päällä. Tulee sellainen olo, että kaikki kyllä näkee kuka ei kuulu joukkoon. Mutta täällä tuskin tulee tuttuja vastaan, eikä meitä muutenkaan kukaan muista silmistä katoamisen jälkeen.

Illalla kävimme pienehkön tutustumiskierroksen ytimessä ja kävimme HRC:ssä syömässä ja sen jälkeen vatsan viereen nukkumaan, olihan kello jo melkein yhdeksän illalla.

Aamulla kiertoajelulle ihastelemaan pilvenpiirtäjiä. Vaikka jokainen "oikea" matkailija hyihyttelee noita kaksikerroksisia turistibusseja, niin me olemme huomanneet niiden olevan hyvä tapa tutustua kaupunkiin. Mikä voisi olla mukavampaa kuin eksyä tutussa kaupungissa? Päivästä oli luvattu ennätyslämmintä, joten sehän tarkoittaa aurinkorasvojen jättämistä purkkiin ja liikkumista ilman hattua (Tämä on nyssitte se extreme-osio). Heittäydyimme bussista pois Navy Pierin rantabulevardilla, kikkailimme siellä pari tuntia ja jälleen takaisin bussin kyytiin ja hotellille hengittämään ilmastoituun huoneeseen.

Sitten oli vuorossa kuningasajatus lähteä käymään Sears-towerin näköalatasanteella, noin 15.000 muutakin oli saanut saman idean ja jonottaessa meni vaatimattomat kolmisen tuntia. Ai että parisuhdetta koetellaan niin monin eri tavoin. Itse näköalatasanne oli kaikkea mitä nimikin lupaa, eli sieltä näki kaikkiin ilmansuuntiin ja - siinäpä se. Onneksi jono alas ei ollut läheskään niin pitkä kuin ylösmennessä, muuten olisin harkinnut loikkaamista alas. Jos koskaan kuulen kenenkään tuttavan olevan menossa sinne, suosittelen rystyset veressä Fast Lane-lipun hankkimista (olisi tänään säästänyt noin 2 tuntia ja 45 minuuttia jonotusaikaa) tai jotain muuta tekemistän päiväksi.

Viheliäisen jonottamisen kuitenkin kuittasi olemattomiin vastaan kävellyt ravintola Gino´s East (Hard Rock Cafen ja Wallgreenin lähistöllä). Aivan uskomattoman isot annokset!!! Tuli mukavan tyttömäinen olo kun en pystynyt syömään kuin pari valkosipulipuikkoa ja yhden pizzanpalasen, Pas nieleskeli itkua pöydän toisella puolella, koska hänelläkin jäi ennätyspaljon kamaa lautaselle eikä hän halua tuntea itseään tyttömäiseksi. Nyt - muutama tunti ruokailun jälkeen - maha ei ole vieläkään laskeutunut ja luulempa, ettei minun ainakaan tarvi syödä seuraavien kahden viikon aikana yhtään murua..

Huomenna (sunnuntaina) aamutuimaan karistamme Chicagon tomut jaloista ja aloitamme oikean matkanteon kohti uusia seikkailuja. Reitti suuntautunee etelään, kohti St Louisia. Tarkoituksena ja haaveena olisi heittää mahdollisimman pitkiä hiukosia näin alkumatkasta, jotta lopussa ei tulisi ainakaan kiire.

Hei me lennetään

Hieman yli puolet menomatkasta on nyt istuttu paikallaan, ja jos eilen ruikutin siitä jatkuvasta seisomisesta (4h Madonnan konsertissa) tai kävelemisestä (ainakin kymmenkunta kilometriä) niin tänään voin hyvällä syyllä heittäytyä säälipalloksi tästä istumisesta.
Tottakai bisnesluokassa istuessa tunnelma voisi olla aika erilainen. Nikotiinipurukumia on mennyt melkein levyllinen, ja matkaa on vielä nelisen tuntia jäljellä. =)
Reilun kahden tunnin yöunien jälkeen ensimmäinen lento meni lähinnä koomassa vieruskaverin olkapäätä kuolatessa (pas).

Jostain ihmeellisestä syystä kuvittelimme, että meillä on kohtalaisen hyvin aikaa käydä vaikka syömässä, koska tämä lento lähti vasta parin tunnin päästä edellisen laskeutumisesta. Hiihtelimme kuitenkin Brysselin kentän B-terminaaliin, josta AA läksii taipaleelle. Oli hiukan kolho tunnelma olla ainoat sinne päin matkalla olevat ihmiset, tai sitten me löysimme - taas uuden kiertotien.

Oikea porttikin löydettiin aika helpolla, mutta koska olemme matkoilla byrokratian kehtoon, ei koneeseen lähteminen taaskaan onnistunut Helsingistä saatua lippua vilauttamalla ja iloisesti hymyilemällä. Portilta B5 meidät palautettiin portille B1 jossa oli lähtöhaastattelu - vaikka et ymmärtäisikään kaikkia kysymyksiä, on aina parasta vastata "ei" - ja josta saimme vihreän kupongin koneessa täytettäväksi. Sen jälkeen jonotus seuraavalle luukulle, josta saimme koneeseen nousuun oikeuttavan lentolipun. Jännää tässä hommassa on tuo estan käyttö, sehän pitää olla hoidettuna ennen lähtöä, mutta kun ei se järjestelmä vielä toimi muualla kuin internetissä.. Eli edelleen täytetään vanhanaikainen viisumihakemus koneessa ja se perhekohtainen maahantulolomake.

Tämä kevyt karjanjuoksutus aiheutti sen, että meidän vapaa oleilu Brysselin 100% tupakointivapaalla (prkeleen nipottajat) kentällä supistui yhteen pikamatkaan pystykahvilaan ja sormella näyttämällä ostettuun patonkiin.
Nyt kuitenkin Boeing 777 vie meitä vakain siivin kohti Yhdysvaltoja. Deltan koneeseen verrattuna tällä yhtiöllä on paljon pienempi elokuvavalikoima, alkoholijuomat ovat maksullisia ja lentoemot ovat suurimmaksi osaksi setiä, kalpeanaamoja ja tasan yhtä yrmeitä kuin Deltalla.

Tupakantuskissa kärvistelyä ei helpota yhtään se, että Chicagon kentällä odottaa parin tunnin tetsaamiset matkalaukkujen, läpivalaisujen, tulliin jonottamisien, sormenjälkien ja kuvan antamisen kanssa.

He-Van lentokenttä

Nyt on rokattu Madonnan ja parin muunkin kanssa. Takahuonekeikka jäi tältä kertaa väliin, koska läksimme jo ensimmäisten 20.000 ihmisen seassa pois vähän ennen keikan loppumista. Konsertin jälkeen ohjelmassa oli rattoisa, muutaman kilometrin kävely hotellille, pari tuntia unta kuulaan ja taksilla lentokentälle läpi historiallisen aution Helsingin. Olo ei ole mitenkään hillittömän freesi tai virkeä, pöydän toisella puolellakin esitellään kitarisoja aika leveälti, mutta kohta tulee olemaan ihan tarpeeksi lepoaikaa koneessa.
Kaiken pitäisi olla nyt pulkassa ihan ok, isot matkalaukut on hylätty check in-tiskille, käsimatkatavaroissa on tarpeeksi kanniskelemista ja odottelemme aulakahviloiden avautumista. Mitenkään erityisen hienosta alusta reissulle ei voi vielä puhua, koska netti ei suostu toimimaan.. Jipijipijipjei, mutta toivottavasti miniläppäri ymmärtää henkensä päälle ja alkaa jossain vaiheessa pelittämään netissä, koska muuten se on poimittavissa jonkun motellin roskakorista.

Pakkaamiset pakattu

Nyt on kamat laukussa ja huomenna juna suunnistaa kohti Hjelsninkiä ja Katajanokan vankilaa.
Käymme matkalla moikkaamassa Madonnaa, joka lienee tarjoaa backstagella eviania janoisille matkalaisille.

Jeejee!

Homma etenee.

16. päivää lähtöön

Nyt on yhden sortin reitti-idea laadittu. Joustoa löytyy muutama päivä varsinkin alkumatkasta. Näkee sitte mikä huvituttaa. Vaikka ensimmäinen ajatus matkasta oli Route66 - se osa kuitenkin jää näemmä vähemmälle ja etelän suurien aavikoiden sijaan koukkaamme kalliovuorille.

Pikkuhiljaa alkaa olla tarvittavat jutut hommailtu, kuten dollarit, miniläppäri ja kamera.
Jäljellä on kuitenkin ne eniten hermoja riipivät, kuten hienosäätö (mitähän vielä tarvis) ja pakkaaminen, eikä hommaa helpota yhtään se, että viettää samalla tipatonta :)

Grrrrr

Aikatauluun on tullut hieman tolkkua. Koska lähdemme täältä kylmästä pohjoisesta ja käymme vilkaisemassa Madonnaa ennen maasta poistumista, saamme viettää Helsingissä pari yötä. Onneksi varasin hotellin samalla hetkellä kun sain varmistettua liput Madonnan keikalle, joten pääsimme vielä kohtuu edullisesti yöpymään Katajanokalla. Keikan pitäisi päättyä joskus puolen yön aikaan ja lento läksii seuraavana aamuna klo 7 jälkeen, joten taksi toivottavasti toimittaa meidät ajoissa kentälle huonosti nukutun yön jälkeen.

Chicagon hotelliksi valikoitui Dana Hotel and Spa ja vietämme heidän huomassaan kaksi yötä. Hintaa lystille kertyy 338,30 dollaria (243€) + verot 15,4% + mahdolliset muut maksut. Tuossa hotellissa on kuitenkin wlan (rouvan täytyy päästä päivittämään facebook) ja mannermainen aamiainen sisältyy huoneen hintaan. Lisäksi hotellin sijainti - ainakin kartalla - näyttää olevan keskellä kaikkea, mutta ei minkään vieressä. (Jos joku löytää tuosta perustelusta logiikan, ota ihmeessä yhteyttä)

Seuraava etukäteen varattu hotelli onkin sitten Las Vegasin Excalibur. Sielläkin aiomme nukkua pari yötä ja pulitamme siitä vähän yli 120 dollaria (halpaa!!!). Excalibur veloitti varausmaksua Visalta puolet (n 60 dollaria) ja hotelli varattiin suoraan heidän omilta sivuiltaan.

Kun Vegasin pölyt on jätetty taakse, vie matka kohti Los Angelesia ja siellä Hilton-hotellia. Jostain syystä näemmä olemme varanneet tämänkin hotellin kahdeksi yöksi. Hilton kynii meiltä 467 dollaria parista yöstä ja autosta nyhdetään 17 dollaria per päivä. Viimeinen yö jenkeissä ollaan Embassy Suites Los Angeles Intl Airport North - hotellissa. Tuon hotellin pitäisi olla lähellä lentokenttää ja Pas laski, että meillä on mahdollisuus käydä hukkaamassa vuokra-auto edellisenä iltana kentälle. Tämä hotelli varattiin hotels.com-palvelun kautta ja se on jo maksettu kokonaan Visalla (116 euroa).

Käteinen raha on jo vaihdettu, luottokortit on maksettu nollille ja Visalle on tarkoitus vielä "puskuroida" jonkun verran rahaa yllättäviä menoja varten. Molemmilla on myös hätävara-Master Cardit sekä kaiken varmuuden välttämiseksi firman debit-kortit (joiden toimivuudesta USA:ssa paikallinen osuuspankki ei osaa sanoa yhtään mitään). Ulkoministeriölle on tehty ilmoitus hätätilanteita varten, matkavakuutukset on päivitetty ja julman suuria henkivakuutuksia vielä harkitaan. Koiralle on hoitopaikka valmiina, töihin on tuuraajat hommattu ja muutenkin hommat on saatu siihen kuosiin, että nyt on vain odotettava pari tooodella pitkää viikkoa.

Ensimmäinen yhteys

Niin helposti käy maailman valloitus, ainoastaan pieni kilahdus kertoo sähköpostin saapuneen ja sen jälkeen mikään ei ole entisellään..



Olemme keski-ikäinen, keskituloinen, massasta erottumaton pariskunta Pohjois-Suomesta. Kummallakaan meistä ei ole lävistyksiä tahi muutakaan häiriötekijää ulkonäössään. Hankimme leipämme keskiluokkaisina yrittäjinä. Ainoa asia, joka erottaa meidät paritalosta, 1,8 lapsesta ja kahdesta japanilaisvalmisteisesta autosta on intohimomme matkailuun. Ja - toisten harmiksi - en puhu reppureissaamisesta ja extreme-kokemuksista vaan ihan perinteisestä keskiluokkaisesta white trash ulkomaanmatkailusta jossa majoitutaan edes parin tähden hotelleihin ja pyritään tavalla tai toisella eroon kurjuuden maksimoinnista ja arkielämästä.



Aloitimme love storyn alkuaikoina retkuilemisen perinteiseen Matti ja Mervi -tyyliin Tallinnasta. :) Käsi ylös ihan reilusti, jos joku on joskus käynyt siellä. Seiska ei suostunut reissua maksamaan, joten se kaivettiin omasta kukkarosta. Sen jälkeen olemme käyneet Egyptissä, muutaman kerran Italiassa, Portugalissa, Espanjassa, Maltalla, Saksassa, erinäisiä kertoja Norjassa sekä nyt keväällä USA:ssa Memphis-New Orleans -turneella.



USA:n reissu oli niin mainio, että se jäi kaivelemaan. Varsinkin kun ekalla reissulla meillä oli turhan tiukasti ohjattu matkaohjelma, ettei sooloilulle jäänyt käytännössä yhtään aikaa. Ja niitä koettavia paikkoja olisi ollut niiiiin paljon. Mutta kohtalolla on tapana puutua peliin, varsinkin silloin kun kyseessä on pari yllytyshullua. Kohtalolla oli tässä tapauksessa sormensa pelissä, kun se yhtenä iltanan viskasi sähköpostiin KalevaTravelin sähköpostin jossa mainostettiin Route66-pakettimatkaa.



Pyysimme tarkemmat tarjoukset KalevaTravelilta, mutta hiukan asiantuntevuuden puutteeseen ja toiveitten perille menemättömyyteen pettyneinä pyysimme tarjousta myös Killroylta, josta saimmekin kaikin puolin paremman vastauksen tarjouksineen.



Kuitenkin nämä tarjoukset olivat sen verran kalliita ja sitovia, että suuressa viisaudessamme ajattelimme että kohtuu kokeneina(?) omatoimimatkailijoina varaisimme kaiken kuitenkin itse. Kaiken maailman keskustelupalstat kahlattuamme päätimme varata heti vain lennot, auton ja majoitukset etukäteen suurimmista kaupungeista Chicago, Los Angeles ja Las Vegas.



Yksinkertaisimmat ja helpoimmat lennot tarjosi -yllätys yllätys - sinivalkoisin siivin Finnair. Meno on 7.8. Brysselin kautta Chigagoon ja paluu 21.8. Los Angelesista New Yorkin kautta Helsinkiin. Lennoille hintaa tuli kahdelta hengeltä vähän reilut kaksi tuhatta euroa. Aika kallista, mutta saimme juuri myytyä tarpeettomaksi huomatun asuntovaunun. Lennot toimittaa Finski ja American Airlanes - toivottavasti heillä on hieman vähemmän yrmeitä lentoemoja kuin edellisellä - Deltalla lennetyllä - matkalla olleet tummat ja tuuheat mammat. Finnairin pistetilikin karttuu ihan mukavasti noiden retkien myötä, joten jatkossa meidät varmasti tullaan olemaan näkemättä Berliinissä, Pariisissa tai Wienissä.



KLM oli käytännössä kokonaan blokattu pois lentoyhtiöiden vaihtoehdoista. Aiemmalla reissulla olimme heidän lentojensa varassa ja se kuuluisa jokin meni vikaan.. Saavuimme Suomeen 26 tuntia myöhässä aikataulusta ja aika laaja miehen sukuelin otsassa törröttäen.



Anyway, tänäänhän on vasta juhannuspäivä, joten matkaan on vielä vajaat kaksi kuukautta aikaa.. Mutta kuumetta alkaa olemaan jo ilmassa kovin vahvasti. Lukemiemme muiden kertomusten perusteella olemme jo nyt varanneet pari hotelliyötä. Chigagon hotelli on hakusessa, mutta Las Vegasin hotellina tulee olemaan Excalibur. Ennakkoveloitus Excaliburista Visalla yhdestä yöstä oli 62 dollaria, eli tämän hetken mukaan 47 euroa. Los Angelesissa mennään Universalin Hiltoniin parin yön ajaksi (huone on jo varattu, vain hinta on hukassa) ja ihan viimeinen yö tullaan olemaan jossain lentokentän lähellä olevassa hotellissa.



Auto on vuokrattu Suomen Europcarin kautta (suhteet, nuo ihanat suhteet auttavat joka asiassa) National Car toimittaa meille Pontiac G6:n. Parin viikon vuokra siitä on 600 euron pintaan. Ihan kaikkia autosta tulevia lisämaksuja ei ole vielä tiedossa, mutta eiköhän aika nekin näytä. Oma TomTom on päivitetty jo USA:n kartoille, tietysti autovuokraamosta olisi ollut mahdollisuus vuokrata auto ja navigaattori, mutta on ehkä hieman helpompi lähteä suhaamaan maailman turuilla ja toreilla suomenkielisen neuvonnan avustamana. Rouvan kännykkä on myös päivitetty sellaiseeen, joka toimii jenkkilässä (edellinen reissu opetti, ettei ole laisinkaan kiva laskeutua Eurooppaan ja huomata, että vastaajassa on 48 viestiä ja tekstaria pukkaa koko ensimmäisen vuorokauden).



Mutta näillä mennään - tahi tullaan menemään.