Home sweet home

(Pas)
Maailmaa on taas valloitettu ja vaikka maailmalla on mukava käydä on myös kotiin paluu yksi reissun kohokohtia, mutta mitä jäi käteen.
Auto, jonka otimme Nationalilta Suomen Europcarin kautta,(Iso kiitos Aksu ja Rovaniemen Europcar), tuli yllättävän edulliseksi (800 usd). Ja sopimus sisälsi kaikki mahd. vakuutukset, otimme lisäksi roadside plussan joka korvaa kaikki matkalla autoon tulevat ongelmat 24h + tankillinen polttoainetta. Chicagon toimistolla heltyivät vielä antamaan vanhalle työntekijälle luokkaa suuremman kiesin, eli kun sitten valita sai niin otimme Dodge Chargerin, johon ihastuimme täysillä.

Faktoja
Maileja Dodgen mittariin kertyi 3278 eli 5277km.
Polttoaineeseen kului vähän yli 350 dollaria, keskimäärin polttoaine maksoi 2,69dollaria/gallona, joten aivan sairaan halpaa menovettä kotoiseen verrattuna. Osavaltiota joissa vierailtiin oli 8. Illinois, Missouri, Kansas, Colorado, Arizona, New Mexico, Nevada ja California. Motelliyöt maksoivat keskimäärin 50-60 dollaria, hotelleissa oli enemmän hintahaitaria. Koko retkueen olisi helposti voinut vetää läpi motellimajoituksella, jos olisi yhtään leppoisampi emäntä mukana..
Lämpötila keskimäärin noin 88F eli 31C, parhaimmillaan 110F eli 43.3C

(Kat)
Ei ole ihmisellä mukavampaa kohtaloa kuin saunoa huurteisen kanssa ja kellahtaa tajuttomaksi oman sängyn syliin pieni koira kainalossa.

Kotimatkan lennot menivät ilman suurempia ukkosmyrskyjä, vaikka vielä Los Angelesin kentällä koneen lähtöaikaa siirrettiin tunnilla New Yorkissa riehkanneiden ukkosmyrskyjen takia. Angelesissa taas näkyi tämä jenkkien tyyli hoitaa matkustajat. Ensin jonotetaan sähköiseen check in:iin, sen jälkeen jonotetaan baggage drop-tiskille, sen jälkeen aletaan jonottamaan käsimatkatavaroiden tarkastuspisteeseen, jota hoiti yksi henkilö.. Kyseessähän on yksi maailman vilkkaimmista lentokentistä, joten henkilökunnan määrä tuntui himpun verran alimitoitetulta. Käsimatkatavaroiden pintapuolisen tsekkauksen jälkeen päästiin jonottamaan matkalippujen ja passin tarkastukseen ja vasta sen jälkeen jonotettiin siihen ”oikeaan” turvatarkastukseen, jossa tavarat läpivalaistaan ja kävellään metallinpaljastimen läpi (ilman kenkiä, tottakai..). Portti löytyi helposti, tupakkapaikkaa ei – kakkanokat – nimim. kitkerä kessuttelija

Ilma oli ehtinyt kirkastua ennen kuin laskeuduimme Nykiin – nekin paskiaiset ovat nihilistejä ja terminaali oli savuton – nikotiinipurkkaa huuleen, mies kylmällä silmäyksellä hiljaiseksi ja matka taittui pian kohti Helsinkiä sinivalkoisin siivin. Helsingistä otimme reteesti suoraan lennon Ouluun, jostain syystä tuntui siltä, että vielä kahdeksan tuntia junamatkailua olisi vienyt viimeisenkin järjen hahtuvan. Yksi matkalaukku jätti saapumatta Ouluun, mutta koska olimme yhyttäneet sen Helsingissä, oli liki varmaa että se seuraisi perässä pohjoiseen ennemmin tahi myöhemmin.

Kotona odotti pino laskuja, mummokerhossa parissa viikossa rutkasti elopainoaan lisännyt ei-enää-niin-pieni koira, eläväiset viherkasvit (ihanat naapurit!) ja villiintynyt takapihan nurmikko, joten maailma näyttää pysyneen mallillaan sen hetken, kun olemme olleet tiellä tietämättömillä.

Matkailu avartaa. USA oli loppukuiten suurimmaksi osaksi aika kaunis ja sinne pitää vielä joskus päästä uudelleen. Suunnittelimme jo eläkepäivien b-suunitelmaa, jos emme menekään Firenzeen pitämään b&b-paikkaa, niin lähdemme Kansasiin. Minä istun päivät verannalla juomassa presidentti-kahvia ja kirjoitan haikuja & Pas saa kiertää mönkijällä 8-kuviota pihamaalle. Mutta sitä ennen on muutama muukin paikka vielä koluttava läpi ja heitettävä kait tuo tupakointi pois, kun ei sitä näemmä saa harrastaa enää juuri missään.

Kiitokset naapurin Minnalle hyvästä talonvaltauksesta meidän poissaollessa, toiselle naapurin Minnalle, Riitalle,Anulle, Mikalle ja Sepolle hyvistä vinkeistä ja uskon valamisesta, kyllä me näemmä sitten selvittiin hengissä kaikesta huolimatta. Rovaniemen Europcarin herrasmiehille sopparin hoitamisesta ja äiteelle koiran hieman ylimitoitetusta ruokkimisesta ja hoitamisesta.

Pas-Kat kuittaa ja alkaa suunnittelemaan uutta retkuetta. Jos sitä seuraavaksi käytäis tuolla idän suunnalla..

Valot, kamera, toimintaa!!!

19.8.
Jeejee, aamusta asti täyttä toimintaa. Silmät sikkurassa aamupalan jälkeen vaanimaan shuttlebussia keskustaan ja siitä suorilta turistibussin kyytiin pariksi tunniksi kiertämään tärkeimmät nähtävyydet. Kiinalaisen teatterin edessä olevan Michael Jacksonin tähden kohdalla se sitten tapahtui, kameran akku on tyhjä.. Jäipä Michaelin ja Bruce Willisin ja Marilynin tähdet kuvaamatta, eikä saatu kukkuloilla olevaa Hollywood-merkkiäkään ikuistettua. Sillä hetkellä tuli lainattua mummelin 89-v lempikirosanaa: "voi persepersepaska".


Hetkittäin kaduttaa, ettemme ole missään arabimaassa jossa aviopuolison voisi vaihtaa kameleihin tai vaikka vuohiin. Pas on osoittanut armeijahenkistä tetsauskulttuuria Los Angelesin aikataulun kanssa, eikä meillä käytännössä ole vapaa-aikaa näinä parina viimeisenä lomapäivänä. AAARRRGGGHHH!!!


Turistibussien aikataulut tällä perällä ovat ahterista.. Seuraavaa lenkkiä olisi joutunut odottelemaan kaksi ja puoli tuntia, joten palasimme häntä koipien välissä takaisin hotellille vaihtamaan hieman elastisemmin kulkevaan peliin, eli omaan autoon. Autolla 80 kilsaa lähimpään Outlettiin säästämään vaatteissa ja ostamaan pienelle koiralle tuliaisia. Muutaman tunnin säästämisen jälkeen kamat autoon ja kiivaan & kallellaan kohti keskustaa ja Hollywood-kylttiä ladattu kameran akku hansikaslokerossa ilta-auringon valaistessa kauniisti tietä ympäröiviä kukkuloita. Joku onneton taulapää oli sitten päättänyt juuri tänään järjestää megalomaanisen tapahtuman joka tukki juuri sen meidän tarvitseman rampin moottoritiellä ja aiheutti sen, että jälleen kerran ajelimme äärimmäisen kärtyisinä pitkin ja poikin pimeää Los Angelesia rakot halkeamispisteessä ja yritimme kuikuilla joka talon taakse, josko siellä näkyisi valaistuna ne kuuluisat kirjaimet. Eipä löytynyt pimeässä mitään ei.. Nyt on sitten tavoitteena löytää jostain kälyisestä kioskista postikortti, jossa on kyltti, ja ottaa kuvia edes siitä. Tämä tottakai sillä varauksella, että a) kamera suostuu toimimaan b) jostain riittää luonnonvaloa kuvan ottamiseen c) löydämme edes sen postikortin d) eikä mikään muukaan mene pieleen.

Huomenna aamulla on se Suuri Päivä, jolloin lähdemme käymään Universal Studioilla kiertokäynnillä. Sisäänkirjautumisaika on klo 10.45 ja sen jälkeen viiden tunnin ajan meitä kierrätetään taivastelemassa suuren maailman ihmeitä. Edessä on myös hotellin vaihto lähemmäs lentokenttää, auton luovutus *snif* ja kamojen pakkaaminen kotimatkaa varten.


-
20.8.

Jostain syystä aamujen käydessä vähiin, niistä on tullut kiireisempiä. Tänään pikaisesti ämpätyn aamupalan jälkeen kirjauduimme ulos hotellista, heitimme matkalaukut autoon ja hyppäsimme Universal Studioiden bussiin. Varasimme hotellin kautta päivän vip-vierailun studioille tietämättä yhtään, mitä se käytännössä pitää sisällään.. Olihan se sikakallis, yli 500 dollaria kahdelta kärsältä, mutta kun aamulla ohitimme jumalattoman pitkän jonon jo pelkille lippuluukuille, hankinta alkoi tuntua kannattavalta. Avulias hölökunta ohjasi meidät omaan tilaan nauttimaan virvokkeita *sopii rouvan tyyliin* ja hetken odottelun jälkeen lähdimme tutustumaan studion puuhamaahan.
Ensimmäisenä asialistalla oli opetusohjelmat erikoistehosteista ja trikkikuvista, meidät kuljetettiin hyvin aidon oloisen tulipalon läpi ja opetettiin jenkkityylin viihdyttävästi trikkikuvausten tekemistä. Sen jälkeen vuorossa oli huvipuisto, jossa jälleen kerran kieltä osaamattomat tollot suomalaiset hankkiutuivat hankaluuksiin istumalla etupenkkiin silloin kun pitäisi olla poissa paikalta.. Niinpä nyt on sitten vedetty vuoristoradat vedellä ja ilman ja huudettu kurkut käheiksi (minä huusin pelosta ja Pas yritti huutaa minulle, että ole edes hetki huutamatta). Viimeinen vekotin ennen lounasta oli tajunnan räjäyttävä Simpsons-ajelu, enpä muista milloin olisin nauranut niin paljon http://www.youtube.com/watch?v=zfbISdahfzI Ai että oli lystiä! Ruokailun jälkeen tuli studio-osuus, jossa käytiin läpi elokuvan tekemisen eri vaiheita, jälleen kerran jenkkityylin keveästi. Lavasteteisiin tutustuminen oli mainio ;) Kävimme Bates-motellissa, pudonneen lentokoneen raadolla, Tokion katuradoilla, maanjäristyksessä, tappajahain rannalla ja jopa silta romahti bussimme alta. muutenkin pieneen tilaan oli rakennettu koko maailma ja vähän ylikin.


Lopuksi vielä kävimme katsomassa kummitustalon, jossa pirun nilkit (mm. mummo-Bates) yrittivät joka nurkalla säikäyttää pissit pöksyyn. Vip-tapahtuman lopuksi oli vielä loistava Waterworld, jonka jälkeen oli aika hyvästellä mainio oppaamme Xavier. Omatoimeilimme 3d terminaattorin kautta pakollisille krääsäostoksille.


Sitten tuli jo korkea aika hakea auto ja hakeutua seuraavaan hotelliin lähemmäksi lentokenttää. Löysimme hotellin ilman probleemoita ja kävimme haikeina palauttamassa auton Nationalille. Olipa mälsä luopua gummitassuista, vaikka se olikin punainen.. Nyt odottelemme illan laskeutumista ja aamun nousemista. Huomiseksi New Yorkiin on luvattu ukkosmyrskyjä ja merellä pyörii jo hurrikaani, joten tiedossa taitaa olla jälleen unohtumaton kyyti.

Go west

Kaksi päivää Las Vegasin hulinaa on takana. Bullsheadin jälkeen Las Vegas oli isompi, värikkäämpi, meluisampi ja muovisempi. Hotellikompleksit olivat toinen toistaan hienompia, loistavampia ja viihdyttävämpiä. Asuminen, juominen ja syöminen olivat edullista, autolla pääsi kaikkialle, parkkipaikat olivat ilmaisia mutta kaikella on hintansa. Tässä kylässä rahoistaan olisi päässyt hyvin helposti eroon.

Sunnuntaina pääsimme kirjautumaan hotelliin jo paljon ennen "virallista" aikaa. Heitimme kamat huoneeseen ja lähdimme hukkautumaan autolla kaupungin vilinään. Rouvan kaadettua makaronisalaatin syliinsä, oli aivan pakko(?) käydä ostamassa vähän uusia vaatteita Macy´silta.. Pari sataa dollaria köyhempinä palasimme hotelliin vaihtamaan vapaalle. Ilta kului hotelleita läpi kävellessä, parin litran drinkkiä siemaillessa ja sinne tänne muutamia dollareita pelatessa.

Maanantaina sian puuppaamisen aikaan ryntäsimme kylän laidalla olevaan Premium Outlettiin säästämään vaatteissa. Kaksi shop-a-holic-syndroomaista säästi oikein urakalla tuntikausia.. Visan vinguttua tarpeeksi kiersimme autolla pääkadusta hieman etäämmällä olevia hotelleita. Nousimme Stratosphere-hotellin näköalatorniin taivastelemaan korkealle rakennettuja huvipuistovemputtimia - tai toinen meistä ihasteli niitä ja toinen seisoi tiiviisti sisäkurvissa, tuijotti seinää ja pelkäsi maanjäristystä ja nopeaa & tuskallista kuolemaa.. Venetsia-hotellin katto ja kanaalit olivat hienoja, Pariisissa oli torni, Miracle Milella oli kauppoja (paitsi ei muuten levykauppaa, josta rouva voisi shoppailla country-levyjä), ja Hard Rock-hotellista löytyi herralle pipo. Henkilökunnalle on ostettu tuliaisia, ja lisää pitäisi vielä etsiä, muuten ne kivittää meidät työpaikan takaovelle maanantai-iltana. Eilen illalla keskityimme hyvinkin tiukkaan hengailuun, pelailuun ja parin litran drinkkeihin.

Las Vegas jakoi seurueemme mielipiteet aika tasan kahtia. Pampulalla oli hauskaa, jehnaa ja mukavaa ja minä en pitänyt siitä oikeastaan yhtään. Perhelomakohteeksi tuosta kaupungista ei oikeastaan ole, vaan siellä täytyisi olla kevytkenkäisellä kaveriporukalla, tuhannen humalassa ja tukko seteleitä molemmissa käsissä niin viihtyminen olisi takuuvarmaa.

Tänään pakkasimme jo nyt alimitoitetut matkalaukut autoon ja suuntasimme kohti Los Angelesia. Bakerin pikkukylän kohdalta käänsimme kohti Death Valleyn tietä ja ajelimme sitä muutaman kymmenen kilometriä vain huomataksemme, ettei maisema muutu miksikään. Kuivaa heinikkoa ja aakeeta laakeeta ja horisontissa vuoret. Keula takaisin kohti Interstatea. Kuljettajan mukaan ajamisesta on tullut huomattavasti helpompaa tämän parin viikon aikana, eikä Los Angeles jännitä enää niin megalomaanisesti kuin Chicagon ruuhkissa. Eniten harmittaa se, ettei tätä autoa kuulemma saa ottaa mukaan kotiin.. Navigaattorin kanssakaan ei ole enää ollut niin isoja taisteluita kun älysimme laittaa kartan näkymään 3D-versiona, helpottaa muuten kummasti sillä hetkellä kun yhdensuuntaisia kaistoja yli viisi kappaletta ja oikea exit-kaista hakusalla.

Loma alkaa kääntymään loppumista kohti, ja se jo osaltaan tuo vähän haikeutta tähän kaikkeen. Tiedossa on se, että välttämättä emme enää koskaan ajele näitä teitä tai näe teiden varsilla olevia pikkukaupunkeja ja levähdysalueita. Muutenkin kotiinpaluu on tullut jo puheisiin mukaan, vaikka onhan tässä vielä päivätolkulla aikaa hengailla Angelesissa ja toimintaakin on suunniteltu enemmän kuin rouvan jalat kestää..

Anglesin hotellina on Hilton Hollywood Blv:lla. Kävimme illan ratoksi parin tunnin ajelulla katselemassa ne kuuluisimmat jutut, eli Rodeo Driven (autoja, tuhansia autoja), Santa Monican rannan (hemmetisti hiekkaa, pimeää ja rouva oli varma että meidät puukotetaan, raiskataan ja sen päälle vielä murhataan jos poistumme autosta... poistuimme rannalle..ei tapettu..) ja Hollywood&Sunset Blv:n (lisää autoja, miljardeja autoja jotka kaikki ajoivat kaasu pohjassa). Koska aurinko on jo laskeutunut, kaupunki ei oikein näyttänyt niitä parhaita puoliaan.. Ainakaan näissä olosuhteissa, kun molemmat tuijottaa vasemmalla silmällä navigaattoria ja oikealla joka puolella kikkailevia autoja. Mutta josko huomenna tähänkin kaaokseen tulisi jonkinlainen selkeys, yritämme päästä joko Universal Studioille kierrokselle tahi hyppäämme jälleen kerran turistibussin kyytiin ja haemme vähän tuntumaa kaupunkiin jonkun toisen ohjatessa autoa.

Kentässä on reikä

Aamu alkaa aasta, eli kunnon aamiainen pitkästä aikaa ja vain 10$ nuppi.
Aamiaisen jälkeen kohti suurta ja kuuluisaa kanionia. Portilla kertoivat että on joku ihme päivä ja ei maksa mittään ja sehän sopii. Auto parkkiin ja kanjonin reunalle kameran kanssa tuijottelemaa tuota ihmeellistä pikku kuoppaa, josta jatkoimme ostelemaan krääsää stetsoneista alkaen. Sitten ajelimme toiselle reunalle ruokaa etsimään.
Sämpylät syötyämme Pas läksi vielä tutustumaan kanjoniin, minä jäin autoon nauttimaan helteen mukanaan tuomasta jumalattomasta päänsärystä. Ilmojen haltija on tällekin päivälle järjestänyt pilvettömän taivaan ja vilvoittavat tuulet käyvät vuoren toisella puolella. Crand Canyonin hahmottaminen oikeaksi, olemassa olevaksi paikaksi, on aika haasteellista. Vaikka seisoo jyrkänteen reunalla ja kaikki se kauneus on silmien edessä. Jostain syystä pikkuriikkiset aivot eivät suostu ymmärtämään tämän paikan suuruutta ja vaikuttavuutta. Mutta sama ongelma oli aikanaan Pietarin kirkon katolle kiivetessä, paikan kauneuden ymmärsi vasta piitkään sulattelun jälkeen.
Tämän yön vietämme Las Vegasin halpakopiossa, Bullheadin kaupungissa kasinohotellissa. Positiiviset asiat tässä kaupungissa ovat ne, että tämä on hemmetin halpa ja käsittämättömän kuuma. Tähän kylään tullessa tie laskeutui 8 mailin ajan ja tien varressa oli sitä myöten laitettu exit-paikkoja jarruttomille rekoille.. Olisihan se aika kalsakka tunne, jos monen tonnin värkistä katoaa jarrut ja voipi lukea tien varresta, että enää kaksi mailia alamäkeä ja jo sitten pääsee vetämään sivuun pehmeälle soralle ja lopuksi soratoppariin.

Huomenna varmaan lähdetään aika aamusta liikenteeseen. Täytyy matkalla käydä tsekkaamassa Hooverin pato ja sen jälkeen Vegas odottaa. Harjoiteltiin tänään jo vähän tuota pelaamista, molemmat sijoitti 11 dollaria yksikätisiin roistoihin, eikä me - ainakaan vielä - kylvetä rahoissa hotellihuoneessa.. Mutta Vegas odottaa, ja meidän tuliaisbudjetti on suoraan verrannollinen voittojen määrään, joten alkakaahan toivoa hyvää ja kaunista

On the road again

Aamun valjettua lähdimme Albublaablaasta, haimme lähtiessä t-paitoja old townista ja aamupalavärkit Whole Foodsista (juustokakkua, hedelmärasioita, kaffetta - parasta koko reissulla - ja kolmioleivät). Kasvoissa tuppaa vihertämään kun katselee näitä paikallisia ruokakauppoja, täällä on vara pitää ihmisiä sen verran töissä, että hyllyt ovat kuosissa ja tavarat kauniisti esillä. Voi meitä poloisia pikkupartikkeleita, ainoa joka suomessa tekee töitä minimipalkalla on yleensä yrittäjä itse..
Mutta matka taittuu, Rio grande on ylitetty, New Mexicon vehreät ja kumpuilevat maastot on vaihtuneet Arizonan ruohoaavikoihin ja tasalakisiin kukkuloihin. Ensi yön majapaikka on Flagstaffissa ja sieltä pitäisi olla kohtalaisen helppo rynnätä kanjonille. USA today-lehden mukaan Obama tulee kans pyörähtämään kanjonilla, mutta vasta sunnuntaina, joten siellä saattaa olla himpun verran tiukalla turvatoimet. Katsellaan, miten käy.

Tällä hetkellä auton mittariin on tullut reilut 2000 mailia, eli puolimatka on jo ylitetty ja jäljellä on noin tuhat ajomailia ja viikko aikaa, joten enää ei pahemmin tarvitse kiirehtiä mihinkään.
Päivä kului route 66:n rippeitä ajellessa ja metsästäessä, mutta perille flagstaffiinkin päästiin ja hiltonkin löydettiin, eli kamat kämppään ja eiku "on the road again" ensin pöläytimme itsemme aika makealle asfalttipätkälle paikalliseen laskettelukeskukseen, jossa sitten kanttasimme dodgea mutkissa renkaat savuten ja ulisten kuin elokuvissa konsanaan :)
Illan lopuksi jo perinteeksi muodostunut ajelu kylillä tutustuen lähiseutuun ja keskustaan, päätyen lopuksi tuskallisenkin etsinnän jälkeen syömään jonnekkin. tänään se oli.... pizza hut.

"On se hurja"

Siirtymäpäivä Colorado-New Mexico

Aamutuimaan heitimme hyvästit Colorado Springsille ja suuntasimme dodgen nokan kohti etelää, sen kummemmin aikataulua tai seuraavaa kohdetta miettimättä. Eilinen urheilu korkealla sai aikaan sen, että tänään on ollut vallan puhditon päivä. Reitille oli luvattu ukkoskuuroja, mutta sään haltija oli suotuisampi ja käytännössä ajoimme koko päivän muutaman hetken ukkosen edellä. Salamoita saimme kyllä ihailla ja loppumatkasta osuimme muutamaan sadekuuroonkin, mutta normipäivän mukaisesti: melkein koko päivä retkuiltiin auringonpaisteessa.

Ensimmäinen stoppi oli New Mexicon Las Vegas, (ei siis se Vegas) jossa pyrähdimme pikaisesti tankilla ja mäkkärilounaalle, samalla pipastiin Wallgreensilla katsastamassa pikkukylien ruokakauppakulttuuria ja täydentämässä vesivarastoja.

Eksyimme Santa Fe:n pääkadulle ihastelemaan kauniisti rakennettua pikkukaupunkia ja pikkuputiikkeja. Ja koska olemme automatkalla, se tarkoittaa että ihastelimme niitä auton ikkunasta ohi ajaessa.

Illan alkaessa hämärtää olimme päässeet Albuquerqueen parin isomman moottoritien risteykseen, joten päätimme pystyttää leirin tänne. Koska rouvan visassa on vielä varaa, otimme huoneen Rio Grande blw:n Best Western-hotellista (todellinen syy oli se, ettei Albublaablaan kohdalla ole samanlaisia ilmoitustauluja kuin muualla moottoriteiden rampeilla, jossa kerrotaan mitä majapaikkoja seuraavan exitin kohdalla on.. Niinpä sokkona jostain exitistä pois moottoritieltä ja niskat pyörimään minkä tahansa majapaikan suuntaan.)

Meillä kävi aika munkki tämän hotellin kanssa. Tämä on siisti, kivan näköinen, ei haise ummehtuneelle ja on noin kilometrin päässä Rio Grandesta ja alkuperäisestä route66:sesta.. Joten ehtoon ratoksi kävimme ajelemassa kyseistä nostalgiareittiä Albublaablaan lähiöiden läpi, eikä ympäristö ollut läheskään niin houkuttelevaa kuin hotellialue: otsanahkaa myöten tatuoituja meksikaaneja avolava-autoillaan, aikuisten videopaikkoja (lemmikit ei ole sallittuja) ja deekuja joka kadun kulmauksessa.. Mutta nythän me ollaan oikeutettuja ostamaan route-kamaa vaikka ja kuinka paljon ja kehuskelemaan saavutuksillamme pikkupienissä.

Hotellille palaaminen oli taas himpun verran haastavaa, edessä oli maailmankaikkeudenikinäsuurinjamonimutkaisin eritasoliittymäkompleksi. Ainakin kuudessa tasossa kulki vähintään 18 kaistaa eri suuntiin, voi sitä nostalgian hetkeä kun ensimmäisen kerran ajoi Rovaniemellä.. Yksi kaistanvaihto meni pieleen ja jälleen kerran otettiin "lähiö tutuksi"-ajelu. Loput illasta tulemme pysymään tiukasti aidatulla hotellialueella, emmekä hankkiudu hankaluuksiin. Huomenna valumme kohti Grand Canyonia, tässä on vain se haastavuus, että viikonloppu painaa päälle ja majapaikkojen hinnat pompsahtavat aika rajusti ylöspäin. Toivottavasti me emme kuitenkaan joudu yöpymään autossa - vaikka ruova on valmis myymään sielunsa tuosta kiesistä ja kuvaa sitä enemmän kuin mitään maamerkkiä..

Jaksaa jaksaa!!!

Tänään on ollut toimintapäivä. Action alkoi aamutuimaan puolijuosten nautitun aamukahvin jälkeen pikasiirtymällä Pikes Peak-highwaylle ja kuljettajan hymy oli herkässä. Kyseessä on 14110 jalan (4302 metrin) korkeuteen vuoren huipulle vievä, mutkitteleva, vuoroin sora- ja asfalttipäällysteinen, helvetin mutkainen ja kaiteeton tie. Matkustaja makasi mentaalisessa sikiöasennossa ja kiemurteli pelosta lattialla, mutta ylös asti mentiin. Päälle päästyä molemmilla oli hieman vuoristotaudin oireita - parikymmentä vuotta aktiivista tupakointia aiheuttaa höpöjä efektejä - mutta hetken puhaltelun jälkeen maisemat veivät voiton kaikista vaivoista. Vuoren laelta avautuvat näkymät olivat henkeäsalpaavat eikä mitkään sanat riitä kuvailemaan sitä tunnelmaa, mikä oli katsella 360 astetta kalliovuoria, Kansasin tasankoja ja Colorado Springsin kaupunkia.

Vaikka rouva makasi kasvot maata vasten x-asennossa, niin alas tultiin samalla tavalla kuin ylöskin päästiin, eli kaasu pohjaan ja wannabe rallikuski rattiin. Tämän reissun aikaan kertaakaan autossa ei ole ollut niin hiljaista kuin vuorella ajelun ajan. Kuski ei hymyilyltään kyennyt puhumaan ja matkustaja hyperventiloi paniikissa ja yritti niellä vasemman käden nyrkkinsä.

Luulen kuitenkin meidän edelleen olevan hengissä, vaikkakin noin korkealla aurinko nappaa aika nopeasti kiinni pohjoismaiseen broilerinnahkaan, joten ihan ilman vaurioita ei selvitty.

Seuraavaksi veimme punottavat kasvomme katsomaan seitsemää putousta (seven falls). Jälleen kerran TomTom järjesti meille hieman yllätyksiä, koska se opasti meidät väärälle polulle. Tietenkään syynä ei voi olla se, että toinen meistä olisi syöttänyt siihen väärät numerot tai esitteessä oleva osoite oli eri paikassa kuin kartoilla. Minä olen aivan varma, että TomTomin sisällä asuu piru. Hetken aikaa hukassa pyörittyämme vastaan kuitenkin tuli putoukset. Ihmettelin hieman sitä, ettei kukaan ollut vaatimassa pääsymaksua vaikka esitteessä niin uhattiinkin ja että toiminta oli hieman pienimuotoisempaa kuin luvattu. Mutta könysimme kuitenkin muutama sata porrasta jumalattomassa helteessä katsomaan sitä, kun vesi valuu kiveä pitkin. Jälleen hieman tummemman liloina palasimme puuskuttaen autolle vain huomataksemme, ettei kyseessä todellakaan ollut se oikea Seven Falls, vaan jonkun Wahoonax-yrittäjän halpakopio.

Prkele, jos kerran putouksia oltiin lähdetty katsomaan niin niitähän piti nähdä. Navigaattori hanskalokeroon ja vanhanaikaisesti tienvarsikylttejä seuraamaan. Oikeat Seven Fallsin putoukset löytyivätkin sillä keinolla helposti, pääsimme ilolla maksamaan 9 dollarin pääsymaksun ja jälleen kerran katsomaan sitä, kun vesi tulee painovoiman ansiosta ylempää alas. Jostain syystä hetken aikaa saa putouksetkin olla rauhassa meidän puolelta. Vartti myöhemmin auton keula oli jo kohti majapaikkaa.

Vaikka me olemme aika tiukasti kiemurrelleet Colorado Springsia autolla läpi, tähän kaupunkiin ei tunnu tulevan mitään tolkkua. Edelleenkin tämä vaikuttaa yhtä sekavalta kuin ensimmäisessä paniikissa liikenneruuhkassa Kansasin aavikoiden jälkeen.

Edellinen yö oli ahterista. Meidän motellihuoneessa oli ällöttäviä ötököitä, kokolattiamatot haisee kuvottavilta ja miksi ihmeessä noissa paikoissa on aina niin kosteaa eikä kahvinkeitin toimi. Niinpä Pas päätti pelastaa perhesovun ja varasi huoneen yhdeksi yöksi neljän tähden Doubletree-hotellista. Kyllä taas rouvaa hymyilyttää, vaikka hintaa tulee reilut 90 euroa yöltä. Kävimme vielä vastapäätä olevassa viinakaupassa sijoittamassa 9 dollaria sixpäckiin, joten tämän kaiken kiipeilemisen ja aktiviteettipurskausten jälkeen on ihana heittää kengät pois jalasta, ottaa kylmä olut ja painaa punainen poski puhtaaseen tyynynliinaan.